sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Ihana pieni ihme!

Viime yönä se tapahtui vihdoin!  7645g ja 67cm täyttä rakkautta!   ....Tai sitten ei.

Ei en ole poksahtanut.
Ei en ole pamahtanut.
Olen edelleen yhtenä kappaleena.
Juu olis ollu hirveen kiva jos olis syntyny mun synttäripäivänä...tai Kallen...tai sun mummon...tai naapurin. Mut EI syntyny ei!
Ei en ole synnyttänyt, kuten näkyy!
Ei kyllä se on vielä vauvamaha, en mä huvikseen kanna perunasäkkiä paitani alla.
Ei en kärsi, on ihan normaalia olla raskaana lasketunajan jälkeen.


En tiedä, ketuttaako ihmisiä niin paljon tämä blogi/ insta/ facehiljaisuus, et pitää koko ajan kysyä JOKO?JOKO?JOKO?JOKO? Mua ei tällä hetkellä ärsytä mikään niin paljon, kun jatkuva kysely ja asian vatvominen. Sitten ku päätän räjähtää kahdeksi kappaleeksi, niin kyllä sen sitten varmasti jokainen kuulee. KYLLÄ, infoan asiasta niin täälä, facessa ja instassakin, usko pois!

Tarkoitukseni ei ole millään muotoa loukata ketään, koska enitenhän tämä asia koskee läheisiä/ puolituttuja, mutta mun on pakko avautua asiasta, koska se ärsyttää ja harmittaa. Ja missä muualla avautuisin, kun blogissa? Jokainen joka on ollut raskaana/ jolla on mennyt yli lasketunajan tietää tasan tarkkaan miltä musta tuntuu (tai ainakin  mun vauva.fi kaverit ymmärtää, ja on kokenut samoja fiiliksiä). Ei se haittaa, et yks tai kaks ihmistä kysyy...päin vastoin musta on ihana huomata, et ihmiset on kiinnostunut mun elämästä. Mut välillä mulla keittää yli! Esimeksiksi siinä tilanteessa, kun naapurin mamma jää vartavasten odottamaan vieraiden taakse rappuun oven avaamista, ja tämän jälkeen toteaa "vieläkin yhtenä kappaleena" ja levittää kasvoilleen säälivän hymyn. Mä en tarvi sääliä, mä nautin näistä "rauhanhetkistä" vielä vähän, vaikka ei se vauvan syntymä huono vaihtoehto olekaan.

Myös minusta olis kiva saada vihdoin tämä pieni syliini ja vain nuuhkutella sitä. Aion nuuhkia sitä juuri niin kauan, että olen saanut tarpeekseni ja vasta sitten vieraat ovat tervetulleita. Kyllä olen niinkin itsekäs ihminen, että haluan tutustua omaan lapseeni ensin rauhassa ja sitten vasta ottaa vieraita vastaan. Nuuhkimiseen voi mennä tunti tai kuukausi, kuka tietää? En minä ainakaan, koska en ole vielä poksahtanut!

Nyt helpotti!

Kadun varmasti tämän tekstin julkaisua, mut mä en nyt ihan tosissaan enää jaksa. Tiedän, et kukaan ei halua loukata tai ärsyttää tahallaan, kai? Myös mua rassaa tämä odotus, ja olis kiva jos jotain tapahtuisi... Mut mä en voi pakottaa tota yhtä ulostautumaan (ehkä ärsyttävin sana ikinä!), jos se ei tahdo. Nyt on on mennnyt tasan viikko lasketunajan yli ja jokainen voi siitä sitten laskea, minä päivänä tuo pieni viimeistää on maailmassa (voin auttaa, ens viikon keskiviikkona käynnistetään viimeistään, eli jos käynnistyksessä menee max pari päivää...ni ens viikon perjantaina on varmasti täälä!).

Jos nyt tunnet piston sydämmessäsi, niin toistan vielä, ei ollut tarkoitus loukata. Kerron vaan miltä MUSTA tuntuu. Syytettäköön tästä kirjoituksesta vaikka raskaushormooneita!

Kiitos, ja Anteeks!

7 kommenttia:

  1. Amen <3
    Vasta 40+3 mut tiedän tunteen ja muistan sen myös viime raskaudesta, kun Olivia syntyi 41+0.

    VastaaPoista
  2. Oi kyllä, avautumisesi oli sallittua ja tuo tunne, tiedän! Tekee mieli sulkea puhelin ja laittaa ovet lukkoon, ikkunaverhot kiinni ja odottaa vain, yksin miehen kanssa :) tsemppiä loppuun, etenkin kysejöiden kanssa :) terkuin yksi lukijasi

    VastaaPoista
  3. Juuri mietinkin sinua yks päivä joko olet saanut pikkuisen:D Täälläkin vielä yhtenä kappaleena ja samat fiilikset. Rv 41+0.

    T: Kirsi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aattelinkin, etten oo asiani kanssa yksin :D Mehän mennää ihan samaa tahtiin! Tsemppiä sinne! :)

      Poista
  4. Tsemppiä :) Reilu kuukausi sitten pienokainen "ulostautui" rv 41+6, joten tiedän niin tunteesi...ei hän syntymättä jää ;)

    VastaaPoista

Kiitos, kun kommentoit <3