2 0 1 6

Palaan nyt aluksi muutaman päivän taakse uuden vuoden aaton fiiliksiin. Meillä on ollut jo monen vuoden ajan perinteenä viettää uutta vuotta tietyllä kaveriporukalla. Tämä ystäväporukka on kasvanut sitä mukaa, mitä "poijat" on löytänyt kumppaninsa. Minä olin ensimmäinen (hihi jee!) ja loput tytöt tulivat porukkaan muutaman vuoden aikana. Tällä porukalla uutta vuotta on juhlittu vuodesta 2011 lähtien.

Mila on tämän ystäväporukan ensimmäinen lapsi ja mietin pitkään ottaisimmeko Milaa mukaan, vai veisimmekö lapsen mummolaan muutamaksi tunniksi. Vielä torstaiaamuna olin täysin varma vanhempien omasta ajasta ja Milan hoitoon viemisestä, mutta illan lähestyessä mieleni muuttui. 

 Oma-aika olisi ollut ihanaa, mutta tiedän etten olisi pystynyt täysin rentoutumaan. Milan ollessa hoidossa mietin koko ajan: Onkohan kaikki hyvin? Nukkuko lapsi? Onkohan Mila syönyt? Lisäksi vilkuilisin jatkuvasti kännykkää ja pahimmassa/parhaimmassa tapauksessa soittelisin/ laittaisin viestiä jatkuvasti. Milan mukaanottaminen olisi kaikista vaivattomin tapa minulle, varsinkin kun tiedän Milan nukahtavan yöunille n. 19:30.

Kotona lähtöä valmistellessani aloin tulla todella kiukkuiseksi. Ensinnäkin; Miksi kaikkien vaatteiden pitää olla eelleen niin tiukkoja ja näytän vaatteissa ihan makkarankuorelta! Suutuspäissäni löin Kallen kanssa jopa kättäpäälle, ettei toista lasta tule (koska en kestä raskauden tuomia muutoksia). Toiseksi mua ärsytti laittautua, kun toisella kädellä saat syöttää lasta, pakata laukkua ja hyssyttää. Äitiys alkoi todenteolla ärsyttää! Lopulta mua ärsytti se, kun mua ärsytti olla äiti ja ärsytti olla toiselle niin tärkeä ja ärsytti se et joku on mulle niin tärkeä. Ja äääääää! Ärsytti ku halusin olla ärsyyntyny, mutta en saa vaan huutaa ja olla ärsyyntyny, ettei lapsi pelästy.

Onneksi meidän taloudessa on yksi viilipytty, muuten lähdöstä ei olisi todellakaan tullut mitään. Ilta meni onneksi hyvin. Mila kävi nukkumaan puoli kaheksan aikaan pienen nukutustaistelun jälkeen ja kahdeksalta kaadoin itselleni viiniä. Tän lasillisen (lopulta lähes pullollisen)

 olin todella ansainnut. Nautin illasta ja annoin Kallen hoitaa mahdolliset tutinnostot ja yösyötöt. Vaikka lapsi nukkui yläkerrassa ja oli kokoajan läsnä, pystyin silti olemaan vain minä ja rentoutumaan.

Illan edetessä ja viiniä siemaillessani tajusin todellisen syyn alkuillan ärsyyntymiselle. Mä olisin vain hetken, ihan pienen hetken halunnut olla lapeton. Älkää ymmärtäkö väärin. Mila on mulle ihan kaikki kaikessa, enkä vaihtais tätä elämää ja lastani mihinkään. Silti aina silloin tällöin olisi vain ihanaa olla itsekäs. Tehdä asiat siinä järjestyksessä, mitä itse haluaa. Ja kaikkein eniten toivoisin, ettei kokoajan tarvitsisi olla toisesta vastuussa ja huolissaan.

En olisi ikinä uskonut, millaista äitiys todella on. Loputonta rakkautta ja jatkuvaa huolta. Nämä asiat ei todennäköisesti muutu ensi vuoden aikana. Päinvastoin todennäköisesti rakkaus ja huoli kasvaa vuosi vuodelta isommaksi. Siitä huolimatta lupaan ensi vuonna itselleni enemmän omaa-aikaa. Aikaa olla vain minä.