Iso pieni

Tiistaina oli aika synnytystapa-arvioon heti aamusta.  Aluksi vähän jännitin sinne menoa...En ole koko raskausaikana ihan oikeasti pelännyt, että jokin olisi pielessä, mutta aina ennen neuvolaa/ultraa mielen valtaa mahdottoman suuri huoli tuosta pienestä. Samanlaisia ajatuksia pyörittelin taas päässäni maanantain ja tiistain vastaisena yönä, eikä nukkumisesta meinannut tulla mitään. Pienen huolen ja jännityksen lisäksi viimepäivinä liitoskivut ovat häirinneet öitäni. Joskus aiemminkirjoittelin siitä vatsan pistelystä, mitä luulin liitoskivuiksi. Ehkä ihan hyvä, että en oikeasti tiennyt mitä liitoskivut ovat. Kipu on nimittäin "aika" infernaalista. Öisin siis tuntuu mielettömän  kovaa kipua nivusissa ja häpyluunalueella. Kyljeltä toiselle kääntyminen pitää tehdä noin kymmenessä pienessä osassa varoen, muuten pistää ihan huolella. Muutamana viime yönä olen onnistunut säikäyttämään kallen perinpohjaisesti. Se on luullut ihan tosissaan , et mä vähintään synnytän sänkyyn. Ähellys ja puhina on kuulemma ihan sellasta :D Muutama yö sitten en ihan oikeasti päässyt sängystä vessaan, koska  aina tietyssä kohtaa nousua tuli kova viiltävä kipu ja oli pakko palata selinmakuulle.

Näistä liitoskivuista huolimatta mun olo on tosi hyvä. Jotenkin ajattelen, ettei mulla edes ole vaivoja. Ajattelin etukäteen nämä viimeiset viikot huomattavasti pahempana. Edelleen olo tuntuu melko ketterältä, ja välillä vain maha muistuttaa tästä raskaudesta.  Ehkä se alku-ja keskiraskauden huonovointisuus nyt "palkitsee" , ja mun annetaan vihdoin nauttia tästä raskaudesta.

Ennen lääkäriä hoitaja otti perusjutut. Pissa oli ok, samoin paino oli noussut sopivasti ylöspäin. Verenpaine oli noussut, mutta lukema oli edelleen ihan ok. Lisäksi juttelimme hieman synnytyksestä ja tulevasta imetyksestä. Synnytyksen suunnittelun lopetin oikeastaan siigen, kun kuulin minin olevan perätilassa. Ajattelin,  ettei sektiota voi suunnitella.  Tai voiko synnytystä koskaan suunnitella? Olen lukenut monet synnytyskertomukset ja alan vähän olla sitä mieltä, ettei auta muu, kuin luottaa kätilöihin ja lääkäreihin. Eiköhän he ole sen homman tehnyt jo niin monta kertaa, luulis et ne osaa neuvoa. Pieni ajatus kuitenkin on. Toivon mahdollisimman lääkkeetöntä synnytystä, mutta en ole asian kanssa ehdoton. Haluan, että henkilökunta sanoo mulle jos vaikutan siltä et tarvin jotain lisädroppeja. Imetyksestä olen kirjoittanut aiemmin, enkä oikein osaa stressata siitäkään. Imetän jos kykenen,  jos ei onnistu niin ei haittaa. Ei ne korvikevauvat sen kierompaan kasva.

Hoitajan vastaanotolla meni reilu 15min ja siitä pääsimme melkein heti lääkärin luo. Ensin tehtiin sisätutkimus ja pää tuntui kuulemma selkeästi alhaalla. Kohdunsuu oli kiinni ja kaulaa jäljellä 2cm ( kuulemma normaali). Sisätutkimus on aina yhtä inhottava,  en kyllä mitenkään pysty olemaan siinä rentona, kun toinen sörkkii suhteellisen kovakouraisesti. Onneksi se osuus oli ohi nopeasti ja lääkäri aloitti ultrauksen. Pieni oli tosiaan kääntynyt raivotarjontaan, hyvä mini!!! Ja hän on edelleen hyvin vikkelä tapaus. Hän teki hengitysharjoituksia ja nyrkkeili ultralaitetta kohti. Tais vähän ärsyttää! Kuvassa näkyi pienet varpaat ja niiden seassa pienet kädet, käsi meni monta kertaa nyrkkiin ja sitten ojentui. Mini taisi vilkuttaa meille <3 Meidän pieni mytty!

Typsy oli kuulemma erittäin hyvinvoiva ja painoarvio oli 2949g. Syntymäpainoksi arvioi 3800g. Kohta jo näkee pitikö arvio paikkansa. Kuukauden sisällä meillä todennäköisesti on jo vauva!

Laskettuun aikaan on muutama viikko, mut luulen ettei kyllä synny ennen sitä. Eikä toisaalta tarvikkaan, mulla on niin paljon hommia tehtävänä, ettei tässä kyllä ehtisikään synnyttää. Mansikat pitää pakastaa ja mitä vielä? Ainiin kohtu oli kuulemma kalkkeutunut, vai olikohan se edes kohtu? :D kuulemma merkki lähestyvästä synnytyksestä. Iik!!

Mä oon niin tööt!

Viime viikot on mennyt ihan hujauksessa ohi. Vasta hetki sitten kerroin raskaudesta ja jo kohta on rakenneultra edessä.

 Töissä ja vapaa-ajalla on ollut melkoista hulinaa. Arkipäivät olen töissä melkein aamusta iltaan ja viikonloppuisin on jos jonkinlaista aktiviteettia. Normaalissa arjessa (siis ei raskaana ollessa) tämä "vauhdikas" ja tarkkaan aikataulutettu elämä on tuntunut oikealta, ja olo on ollut hyvin energinen. Nyt raskausaikana tilanne on kuitenkin toinen...Arki tuntuu todella raskaalta ja huomaan kuinka työpäivistä on tullut suorittamista. Tällä hetkellä jaksan töissä sillä voimalla, että tiedän loman alkavan ihan kohta, eikä äitiysloman alkuunkaan ole enään mikään mahdoton matka.

Jokin aika kirjoitin pahoinvoinnista (taisi olla vko 12). Silloin pahoinvointi oli muutaman päivän poissa ja luulin jo sen loppuneen. No ei se loppunut, vaikka neuvolassakin sanottiin, että erittäin monella loppuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kuin seinään! Itsellä tilanne oli vähän toinen. Suunnilleen tuolloin loppui se kokopäivän jatkuva pahoinvointi ja etominen. Tämän tilalle tuli kuitenkin aamu/ iltapahoinvointi sekä järjetön väsymys. Energiaa riittää töihin ja suunniteltuihin menoihin, mutta kotiin palatessa olen aivan loppu!

Tämän viikon keskiviikkona oli neuvola, ja päästiin vihdoinkin meidän oman neuvolalääkärin vastaanotolle (viimekerralla oli tapahtunut jokin erehdys ja sijainen oli varannut ajan väärälle neuvolatädille). Pelkäsin, että uusi neuvolatäti olisi ihan kamala, kun tämä ensimmäinen vaikutti tosi hyvätä ja asiantuntevalta. Ajattelin, että mun tuurilla meidän oma on ihan hirvee nipottaja :D. No onneksi ei ollut, itseasiassa meidän neuvolatäti on just täydellinen meille.

Ennen neuvolakäyntiä ajattelin, että jotkin arvot olisi alhaiset ja sen vuoksi tämä väsymys on niin hallitsevaa, Luuloista huolimatta kaikki oli oikein hyvin, niin minulla, kuin Minilläkin. Pikkusen sydänääniä oli taas ihana kuunnella <3 Neuvolassa minulta myös kyseltiin jaksamisesta. Kerroin totuuden. Olen väsynyt. Oksennan melkein joka ilta töiden jälkeen ja sen lisäksi n. joka toinen aamu. Vakuutin kuitenkin jaksavani, koska siltä minusta tuntuu. "Minähän menen vaikka läpi harmaan kiven!". Kallen mielestä vähättelin oloani, ja ehkä hän onkin oikeassa... Mutta jospa tämä tästä.

Luulen, että mun pitää opetella vähän rauhoittumaan. Pitää miettiä mitä viikolla voisi tehdä vähemmän, jotta jaksaisi paremmin. Tällä hetkellä olen karsinut ajan täältä blogista, vaikka en millään haluaisi. Bloggaaminen on nimittäin ihan loistavaa terapiaa arjen keskellä! Mutta Yrittäkää kestää, postaustahti toivottavasti tihenee, kun olo taas paranee. 

Jatkuvan kiireen lisäksi olen tullut entistä kriittisemmäksi tämän blogin suhteen. Luonnoksissa on ehkä viisi julkaisematonta postausta, mitä olen kirjoittanut parina viime viikkona. Julkaisu on kuitenkin jäänyt, koska tekstit tuntuu niin sekavilta. Ehkä vielä jonain päivänä ne julkaisen, saa nähdä.

Tänään tekstiä ei kuitenkaan tämän enempää tule, vaikka kuinka yrittäisin. 

Loppu illan lataan akkuja, jotta jaksan ensi viikon.

Toivottavasti seuraava kirjoitus olisi vähän positiivisempi!

Tädin rakas<3 Jos saisin edes puolet tosta energiasta!

Kun on vain yksi puheenaihe

Viime viikkoina mua on vaivannut pahoinvoinnin lisäksi jatkuvat yöheräilyt. 

Alkuillan ja yön nukun normaalisti, mutta siinä 3-4 aikaa aamuyöstä herään eikä väsytä yhtään!

Pidän silmät kiinni ja korvatulpat korvissa, yritän nukahtaa. Tuloksetta. Olen hereillä tunnista kolmeen tuntiin,yritän nukahtaa, mutta uni ei vaan tule. Oonkin jo diaknosoinut tämän unettomuuden ja olen 100% sitä mieltä, että tämä on kehon/ minin/ jonkun idiootin? todella ärsyttävä tapa opettaa tulevalle äidille hieman epäitsekkyyttä. Ajatuksella: "Opettele nyt valmiiksi niihin yöheräilyihin, niin vauvan kanssa olet sitten, kuin vanha tekijä". ... joopa joo! Kovin on hauskaa!! Tuleva isäkin voisi saada osansa tästä "oppikoulusta " :D

No... näinä yön tylsinä hetkinä olen suunnitellut tulevaa sekä pohtinut mieltä askarruttavia asioita. Viime yönä olen yllättänyt itseni miettimästä tulevaa kesää. Niitä hetkiä, kun minulla on pieni käärö sylissä ja jolloin olen oikeasti Äiti. (HUI!)

Olen miettinyt millaista elämä tulee olemaan? muuttuuko se? Entäpä suhde Kalleen/ perheeseen/ ystäviin? Olenko edelleen Netta vai tulenko jatkossa olemaan vain äiti?

Mistä puhun ihmisten kanssa? vauvasta, pukluräteistä ja kakkavaipoista? Monella ystävälläni ei ole vielä lapsia, joten mietin miten ystävyyssuhteiden kanssa käy? Onko enää mitään puheenaiheita?

Kelasin mietinnöissäni aikaa taaksepäin... palasin siihen aikaan, kun olin armeijassa.

Mun elämä oli 24/7 vaan inttiä. Olin sitten kasarmilla, metsässä tai lomilla puhuin armeijajuttuja. No mistä muustakaan olisin puhunut, kun eihän mun elämä ollut mitään muuta, kuin sitä armeijaa. Poikapuoliset ystävät ymmärsivät ja heidän kanssa keskustelu olikin mukavaa. Mutta mistä me puhuimme? No siitä armeijasta! Tyttökavereiden kanssa tunsin oloni toisinaan ulkopuoliseksi. Tuntui, ettei ketään oikeasti kiinnosta mitä mulle kuului. Tai jos joku kysyi ja aloin kertomaan kuulumisia, huomasin heidän tylsistyvän pian. Enkä ihmettele! Ketä nyt kiinnostaa poterot, tetsaukset ja rynkyt jos ei edes tiedä mitä ne on!?!

Entäs ne puheenaiheet sitten, kun vauva on maailmassa? Kun elämä on 24/ vauvaarkea.

Ystäviä ja tuttavia kiinnostaa tottakai kuulumiset, ja varsinkin vauvan kuulumiset. Heti kun kerroimme uutiseta, kaikki ottivat uutisen todella hyvin. Multa kyseltiin ja kysellään edelleenkin paljon voinnista ja siitä miten menee, miltä tuntuu ja mikä yököttää. Ja se on musta ihanaa! Ihanaa, että ympärillä on ihmisiä jotka välittävät ja ketä kiinnostaa mun elämä <3 Ja ei sillä, kyllä mustakin on ihana puhua ja vastata kyselyihiin ja pohtia tulevaa, mutta välillä kaipaan, että olisin vain MINÄ. Ja joku kysyisi jotain mitä MULLE kuuluu, tai miten MULLA menee töissä.

Ja uskon, että vauvan synnyttyä kaipaan sitä vielä enemmän. Todennäköisesti kaikki hösää vaan sitä vauvaa, ja hyvä vain että hösää ja höykyttää, mutta mun yksi peloista on se, että kaikki keskustelut koskee vain vauvaa ja perhe-elämää. Se ei tarkoita, ettei tulokas olisi tärkeä. Tottakai on ja varmasti muuttuu tärkeämmäksi ja rakkaammaksi päiväpäivältä, mutta haluan jatkossakin puhua niistä tyttöjen jutuista. Jutella ihan jokapäiväistä hömppää viinilasi kädessä, laulaa siskon kanssa singstaria ja shoppailla vaatteita VAIN mulle!

Eikä se ole minusta lainkaan itsekästä.

Todennäköisesti / Toivottavasti pelkoni osoittautuu vääräksi, nimittäin mulla on maailman paras perhe ja ystävät <3 ... no sen näkee sitten, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

T: nimim. jos vatsa ei ole kasvanut, niin posket ainakin on!